Kun edellinen evästauko oli jo mennyt ohi, odotti jo seuraavaa. Vaelluseväisiin oli lukeutunut monenlaisia osuvasti maustettuja aterioita, joiden raaka-aineina oli käytetty kuivattua jauhelihaa, herneproteiinia, kalaa ja niin edelleen. Ruoka oli ollut monipuolista ja hyvää, aivan kuten vaeltanut partioseurue. Vaellukselle osallistui Marsun johdolla väkeä Jyväskylän seudun eri lippukunnista noviiseista konkareihin – yhdistävänä tekijänä se, että kaikki tulivat yhdessä vaeltamaan sekä oppimaan uusia tai kertaamaan tuttuja taitoja. Erityishuomiona mainittakoon osallistuneiden Mesikämmenten ripeys – se olisi sopinut armeijaankin.

Vaellus sijoittui Pyhä-Häkin kansallispuistoon Saarijärvelle. Seurasimme Tulijärven polkua, joka johdatteli soiden halki ja harjujen yli. Reittiä koristivat vanhat kilpikaarnaiset puut ja kelopuut, joista osalla näkyi jälkiä menneistä paloista – eli palokoroja. Palaneet puut ovat tärkeitä siinä kasvamaan erikoistuneelle lajistolle kuten erilaisille jäkälille. Kansallispuiston tunnuseläin palokärki (Dryocopus martius) oli jättänyt jälkeensä kuorittuja puita, sen etsiessä syötävää kuoren alta. Joutsenet kajauttivat tuon tuosta ohi lentäessään, peippo, punakylkirastas ja tiaiset säestivät matkaa. Seasta kuului muun muassa harvinaistuvan hömötiaisen (Poecile montanus) ääntä, joka vaatii vanhoja metsiä elääkseen. Alueelta löytyisi Luontoon-palvelun mukaan myös harvinaisia ja vaateliaita kääväkkäitä. Matkalla en osannut kiinnittää huomiotani näihin. Pyhä-Häkki tarjoilee erityisiä ja kauniita luontohavaintoja, sillä sen monipuoliset rakennepiirteet ovat otollinen paikka kasvaa ja elää. Tämän arvokkaan kohteen suojeleminen onkin lukuisten kävijöiden vastuulla. Onkin tärkeää esimerkiksi kerätä talteen evästelystä syntyneet roskat.

Aiemmin lueteltujen luonnonympäristöjen lisäksi alueelle sijoittuu palanen perinnebiotooppia, sillä kesäisin Poika-Ahon idyllisen vuokratuvan alueella lampaat huolehtivat niittylajiston ylläpitämisestä. Nyt vuokratupa odotti niityn laidalla yksinään tulijoita. Vaan piharakennuksen ovet olivat auki. Siitäpä sai eräs vaelluksen majoittujapari oivallisen ajatuksen – he pystyttivät telttansa majan sisälle ja välttyivät yöllä ripsauttaneelta sateelta.

Reitti oli pääsiäisviikonloppuna suosittu. Reitillä juoksi lenkkeilijöitä ja kulki muita patikoitsijoita. Kotajärven tulentekopaikalla ehdan eränkävijän näköinen iäkkäämpi ukko oli alaskanmaamuuttiin ja huskyyn taipuvien sekarotuisten koirien kanssa istumassa nuotiolla. Hän kertoi ja jutteli monenmoista ohikulkijoiden kesken – oli tullut juttuseuraa hakemaan. Hän tarjosi pakurikahvia. Ja sattuipa hänellä olemaan lettutaikinaa pullossa mukana! Siitäpä huomasimme, että meidän hillollamme olisi tilaisuus tulla käytettäväksi. Ukon kanssa käytyjen villiyrtti- ja muiden keskustelujen lomasta jäi yksi ajatus erityisesti mieleen. Ennakkoluulottomuus muita ihmisiä kohtaan, mitäpä tuo ukko sillä ikinä tarkoittikaan. Tulkitsin sen erilaisten ihmisten kohtaamisena katsoen kuorta syvemmälle.

Vaellus antoi turvallisen tilan retkeilyn saloihin ja varusteisiin tutustumiseen sekä kantapään kautta oppimiseen. Yhdessä kulkeminen tuo myös turvaa, vaikkapa lainaamisen ja jakamisen myötä.